Valkoiset hanget hohtavat.

Joskus rakastan noita poikia. Joskus en. Tänä aamuna Colton keksi hänen mielestään erittäin hauskan tavan herättää vaihtarisisko. Koulu oli peruttu tältä päivältä (lunta♥) ja olin höyhensaarilla ja nautin siitä, että saisin nukkua pitkään. Sitten joku (Colton) koputti oveeni. Tietysti heräsin siihen ja huusin, että what?, vielä puoliksi unessa. Vastausta ei kuulunut, ja nukahdin uudestaan. Viiden minuutin päästä ovelta kuului toinen koputus. Huusin: WHAT IS IT?! Kuulin kikatusta ja pois juoksevat askeleet. Olin kuitenkin liian väsynyt nousemaan ylös huutamaan hänelle. Kun se tapahtui kolmannen kerran, huusin WHAT?!?!?!?!?!?!?!?! ja ryntäsin Coltonin perään. Hänen mielestä se oli erittäin hauskaa kunnes aloin naama punasena huutaa, että anti olla viimeinen kerta kun herätät minut unilta tuolla tavalla ilman syytä. Olin todella vihainen, ja näytin sen kyllä hänellekin. Toivottavasti uskoo...

Aamuni alkoi siis huonosti, mutta parani vanhetessaan. Olin yksin kotona, ihanassa hiljaisuudessa ja päätin taas paistaa lettuja. Kermavaahdolla ja mansikkahillolla tällä kertaa, nami! Kokeilin ensimmäistä kertaa letun kääntöä heittämällä, ja se onnistui hienosti! Käänsin joka letun heittämällä. Hihi. Yhteen tuli hauska ilmakupla!

Eilen tein koko perheelle tomaattista katkarapukeittoa, josta pitivät kovasti. Kuulemma pitää alkaa kokata useammin. Sopii minulle! Maanantai tosin on ainoa päivä, jolloin on aikaa, kun tiistaina, keskiviikkona ja torstaina tulen kotiin niin myöhään, että muut ovat jo syöneet ja perjantaisin (jos en mene kavereiden kanssa jonnekin) menemme mummolaan syömään. Tykkään kuitenkin kokata!

Eilinen torstai-ilta oli kyllä yksi Amerikassa olon ajan parhaita iltoja. Joku fiksu keksi, että facebookissa voi olla ryhmächatteja ja aloitti sellaisen meidän musikaali-inforyhmän kanssa. Siitäpä saikin sitten yksi kavereistani idean tehdä suljetun ryhmän meidän kaveriporukalle. Niinpä päädyimme juttelemaan Facebookissa monta tuntia. Minulla oli niin hauskaa ja tulin todella iloiseksi, ensimmäistä kertaa täällä tuntuu, että on joku jolle voi kertoa ihan kaiken, huolet ja murheet, salaisuudet ja ilot. Ja ei pelkästään joku, vaan monta ihmistä! Kyllähän se kestikin viisi kuukautta saada tosiystäviä. Me is happy now.

Jack ehdotti joku ilta viime viikolla, ihan yhtäkkiä, että haluaisinko ottaa pianotunteja. Minä olin ihan kummastunut. Hän sanoi, ettei minun tarvitsisi huolehtia mistään maksuista, hän maksaisi kyllä, jos minä vain haluaisin. Totta kai minä haluaisin! Ihan huippua. Minä todellakin haluan oppia, inhottaa olla vain keskinkertainen kaikessa. Olen kamalan innoissani.

Huomenna aloitan taas aamuni tanssimalla kolme tuntia. En malta odottaa.

Anniina kiittää.

PS. Vihaan sitä kun vahingossa aivastan läppärilleni.