Monet ihmiset sanovat, että New York on heidän unelmiensa kaupunki. He sanovat rakastavansa sitä miten kaupunki elää, hengittää ja sykkii aamusta iltaan ja yöhön. He rakastavat ihmisiä, liikennettä ja kaupungin ääniä. Niin, ainahan sitä voi sanoa, mutta totuutta ei voi tietää, ennen kun on itse täällä. Ei sitä voi arvata, ei mitenkään aavistaa. Varsinkin kun asuu pikkukaupungissa. New York on jotain ihmeellistä, upeaa ja hirvittävää.
Tämä kaupunki elää aivan omaa elämäänsä. Valvottuani 22 tuntia yhtä mittaa, oli ensivaikutelmani ehkä todellisuudesta poikkeava. Kävelimme kaupungilla yhden tytön kanssa, johon olin ystävystynyt aiemmin. Minä kuljin eteenpäin ja ihmettelin. Otin valokuvia, katsoin ihmisiä. Kiirettä, melua, keltaisia takseja, vilkkuvia valoja sekä huutavia, vihaisia, itkeviä, nauravia, kerjääviä, tympiintyneitä, kiireisiä ihmisiä. Äitejä pikkulastensa kanssa, suloisia tummaihoisia pikkupoikia. Ja siinä tuntee olonsa niin pieneksi, yksinäiseksi ja pelokkaaksi.
Ensimmäinen ajatus oli WAU. Toinen ajatus oli ’En kuulu tähän kaupunkiin’. Sen pitemmälle en tainnutkaan päästä kun väsytti niin pirusti.
Toisena päivänä New Yorkissa meillä oli kiertoajelu Manhattanilla, johon olin hieman pettynyt. Kiersimme nähtävyyksiä kolme tuntia bussilla ja pysähdyimme kuvaamaan vain kolme kertaa ja silloinkin hyvin outoihin paikkoihin. Olisin mielelläni saanut parempia kuvia silloista ja merkittävistä rakennuksista, kuten oikeustalosta, mutta niiden ohi ajoimme vain nopeasti.
Ennen Billy Elliot –musikaalia kävimme shoppailemassa tyttöjen kanssa. Minua ei huvittanut. Väsytti, ulkona oli kuuma (+30 ja siihen päälle vielä autojen pakokaasut ja seisova ilma) ja sisällä rakennuksissa kylmä. Macy’s tavaratalo oli valtava. Aivan valtava. Yhden korttelin kokoinen. Onneksi täällä on selvät kadut niin ei voi eksyä, vaikka tulisikin väärältä puolelta ulos. Joka tapauksessa käytin tilanteen hyväkseni ja tulin hotellille rauhoittumaan hetkeksi yksikseni. Huonetoverini on mukava, kuten muutkin nuoret, mutta minä kaipaan omaa rauhaa. Olisin kaupungillakin paljon mieluummin yksin. Saisin kulkea omaa tahtia ja katsella haluamiani asioita, pysähdellen valokuvaamaan mielenkiintoisia kohteita. Tietenkin se seisoo säännöissä ettei ketään saa jättää yksin. Siitä muistutettiin tarpeettoman moneen otteeseen.
En voi väittää, ettei minulla olisi välillä kuolettavan ikävä kotiin jo nyt. En anna itselleni lupaa ajatella sitä, niin selviän melko hyvin. Jos rypisin itsesäälissä koko ajan, koko kokemus menisi pilalle.
Broadway musikaali oli kokemus erikseen. Se oli kerrassaan aivan mahtava. En ole ikinä kokenut mitään samankaltaista. Se todella oli asia, jonka haluaisin kokea uudestaan. Mamma Mia! olisi tietenkin ollut aivan mahtava mutta Billy Elliotkin sai minut lumoihinsa. Mieletöntä. En osaa oikein sanoa muuta.
Niin, siinä se New York sitten olikin oikeastaan.
Ainiin, en meinannut päästä maahan. Viisumipaperi, joka tarvittiin tullissa, oli ruumassa olleessa matkalaukussani. Jonottaessamme tajusin, että muilla on kädessään paperi, jota minulla ei ole. Muistin, että lähtiessä äiti oli sanonut, että tämä olisi ehkä hyvä olla mukana, ja laittanut sen tärkeiden papereiden kansioon, joka ei tietenkään ollut käsimatkatavaroissa. Minulle iski paniikki. Etsin saattajamme ja huomasin, että porukassa oli pari muutakin, joilla ei ollut paperia ollenkaan, tai se oli jossakin matkatavaroissa, jotka siis odottivat porttien toisella puolella. Virkailija neuvotteli hetken saattajamme kanssa. Paikalle ilmestyi nainen, joka sanoi (karkeasti suomennettuna): ”Jos he sanovat, että heillä on paperit, anna heille mahdollisuus etsiä ne. Jos niitä ei ole, lähetä takaisin Suomeen.”
Siinä vaiheessa minulle alkoi iskeä paniikki. Voiluojavoiluojavoiluoja. Entä jos en pääse maahan? Entä jos joudun heti takaisin Suomeen? Onneksi muut ottivat rauhallisesti. Heti kun pääsin, ryntäsin etsimään papereitani. Ensin oli löydettävä matkalaukut. Rukoilin, että ne olisivat siellä. Pienen etsimisen jälkeen löysin laukun ja kädet täristen rupesin etsimään kansiota. Voitte uskoa, että helpotus oli valtava kun sain nuo paperit käsiini. Menin heti selvittämään asian virkailijan kanssa, joka oli erittäin ystävällinen. Hän tokaisi vielä lopuksi, että ”Take it easy, it’s okay. Next time you’ll remember this.”
Lopulta saattajat saivat maahan senkin pojan, joka oli unohtanut paperinsa kotiin. Rotarymerkki tekee ihmeitä. Mutta kyllä siinä kerkisi tulla jo hieman hätä.
Tiistaina saavuin perheeseeni, taas mutkien kautta (lento oli reilut kaksi tuntia myöhässä). Vastassa oli hurja positiivinen yllätys. Nämä ihmiset ovat aivan mahtavia! He tuntuvat oikeasti olevan iloisia siitä että olen täällä ja ovat laittaneet minulle kaikkea ihanaa valmiiksi. Niin mieletöntä! Olen todella helpottunut, iloinen ja väsynyt. Nyt tekisi mieli vain mennä nukkumaan ja kertoa perheestäni lisää myöhemmin ja niin taidankin tehdä (heräsin aamulla neljältä viiden tunnin yöunien jälkeen).
Ja kuvia klikkaaallahan ne saa isommaksi....
Anniina kiittää.
Unia. ZZZzzzzZZZzzzzZzzz.......
