Tänään koulussa matematiikan tunnilla haaveillessani omasta sängystä tuli mieleeni, että empäs ole muuten kirjoittanut pitkään aikaan. Aloin miettiä... Mitä viime viikonloppuna tapahtuikaan? Ei minkäänlaista muistikuvaa. En minä kai tehnyt mitään erikoista. Tuntuu, ettei mitään kummallista ole tapahtunut. Päivät seuraavat toisiaan, samanlaiset päivät toisensa jälkeen.

Näkymää kirkkomme takaa.

Tarkemmin mietittyäni kuitenkin muistin, että teinhän minä jotain. Meillä oli Rotaryn Foundation Dinner. Piirin jokaisesta klubista Rotareita kokoontui yhteiselle illalliselle. Kaikki olivat pukeutuneet hienosti ja söimme hyvää ruokaa. Meidät vaihto-oppilaat esiteltiin ja sitten seurasi joukko puheita, joista en muista paljoakaan. Minulla oli kamala päänsärky ja en oikein muista mitään tapahtumista.

Sunnuntaina kirkon jälkeen Mark ja Sarah lähtivät lentämään. Mark lentää pientä lentokonetta ja he halusivat viettää aikaa yhdessä, joten he lensivät illalliselle Ohion puolelle. Olivia ja Theo olivat äitillään ja Jaclyn oli isällään, joten minä olisin joutunut olemaan yksin, elleivät tulevat hostvanhempani Jack ja Laura olisi kutsuneet minua heidän luokseen. Vietin koko iltapäivän ja illan heidän kanssaan ja tutustuin heihin paljon paremmin. He ovat niin mielettömän mukavia! Ja mikä parasta, asuvat niin lähellä, että voin silti pitää yhteyttä Skoriceihin.

Näkymä heidän etupihaltaan.

Saan siis kaksi pikkuveljeä! Colton ja Cameron. He ovat kuusi ja yksitoista. Cameron on minun muusikkokaveri! Hän on soittanut pianoa jonkun aikaa ja osaa alkeet. Hän oli todella innokas oppimaan lisää ja halusi, että minä opettaisin hänelle laulun. Minulla oli muutamia nuotteja mukana ja valitsin Jipun Enkelten Kaupungin. Näytin hänelle melodian ja hän oppi sen todella nopeasti. Pian hän pystyi soittamaan soinnut vasemmalla kädellä ja melodian oikealla. Näppärä poika! Colton on perheen pelle. Se poika tietää kyllä miten saada muut nauramaan.

Colton

Cameron

Ihanainen Jackson valloitti taas lisää sydämestäni.

Laura ei kuulemma tykkää kokkaamisesta, joten jos haluan itsetehdyn aterian täytyy se tehdä ihan itse. Se kuulemma käy heille loistavasti! Joten kaikki ovat velvoitettuja lähettämään minulle hyviä reseptejä joulun ja muuton lähestyessä. En millään malttaisi odottaa joulua. Toisaalta pelottaa... Ensimmäinen joulu, jota en vietä perheeni kanssa. Ikävä tulee varmasti olemaan mieletön, perhejuhla kun on kyseessä. Joulu ei täällä näy vielä yhtä paljon kuin Suomessa. Tuntuu, että kaikki ystäväni puhuvat joulusta ja ovat siitä innoissaan, täällä kaikki vasta toipuvat Halloweenista! Minä en millään jaksaisi odottaa lunta ja pimeneviä iltoja, pakkasta, ihania jouluvaloja ihmisten pihoilla ja ikkunoissa, joulukuusen tuoksua ja joululauluja, jouluruokia... Pitää kuitenkin malttaa vielä hetki. Täällä on vielä yksi suuri juhla ennen joulua, nimittäin Thanksgiving. Mielenkiinnolla odotan, että miten kyseistä juhlaa juhlistetaan.

Tuleva kotini!

Ilta oli siis todella mukava. Kouluviikon alku ei niinkään. Koulu on alkanut maistua puulta. Kyllästyttää, että joka päivä on samanlainen. Olisi edes pieniä vaihteluita lukujärjestyksessä, piristäisi vähän! Aamun matematiikka, historia ja biologia menevät puoliksi torkkuen ja unelmoiden neljäntenä olevasta kuvistunnista. Aloitimme piirtämään muotokuvia itsestämme. Kynä, paperi ja peili. Minä olen tietysti aina innoissaan, kun on kyse kasvoista, jotka ovat erikoisalaani.

Kuviksen jälkeen pääsen lounaalle torkkumaan. Mikä pelottaa minua todella, on että kouluruoka on itseasiassa alkanut maistumaan ihan menettelevältä. Pelottaa, ihan oikeasti. Painoa on tullut viisi kiloa näiden kolmen kuukauden aikana. Tänään olen tosiaan viettänyt tasan kolme kuukautta Markin ja Sarahin tyttärenä. Tuntuu niin ikuisuudelta ja toisaalta ihan kun vasta olisin tullut tänne! New Yorkiin saavuin kolme päivää aikaisemmin... Siitä puheen ollen, guess who's going to the city of blinding lights, on this weekend. Huippua! Siitä kuulette sitten lisää ensi viikon alussa.

Oletteko ikinä kuulleet Amerikkalaisesta high school draamasta? Minä toivon, etten olisi, sillä se on ihan liian totta. Nyt minäkin olen joutunut pienesti osalliseksi. Ärsyttää. Olen myös aika pettynyt. Tuntuu, että täällä ollaan aivan liian pinnallisia ja lapsellisia. Ehkä siksi onkin niin vaikeaa saada tosiystäviä. Kavereita kyllä riittää ja oi kun ollaan niin ystävällisiäkin, mutta syvemmälle on niin vaikea päästä. Onneksi on vielä seitsemän kuukautta aikaa yrittää.

Tänä iltana meillä oli Powderpuff peli, mikä tarkoittaa tyttöjen jalkapalloa. Juniorit (11) vastaan Seniorit (12). Basically; Valtava joukko kiljuvia cheerleadereita laitettiin pellolle ja muut tytöt joutuivat seisomaan kentän reunalla. Joukkueen parhaat pelaajat eivät päässeet pelaamaan. Huippua. Minä olin ollut jopa treeneissä, osaan heittää palloa ja juosta, ja tämä oli ainot mahdollisuuteni pelata amerikkalaista jalkapalloa ikinä. Se siitä sitten. Sotamaalaukset ja peliasut olivat kyllä kunnossa, niistä saan ehkä kuvia myöhemmin. Ja ainiin, seniorit voittivat. Nyt on edessä lämmittelyä ja ehkäpä joitakin hyviä elokuvia! Huomenna vapaapäivä ja chillailua.

Anniina kiittää.

Ps. Eikö ole aika mieletöntä, että kolmannes vuodestani on kohta jo takana?

ink&pen ♥

(Mr. D huomasi, että tykkäsin tästä tekniikasta, joten antoi minulle ylimääräisen kynän, mustetta ja paperia kotiin)