Leiri ja koulun alku.

Kirjoitan taas HUIMAN tauon jälkeen ja olen varma että te ihmiset siellä Suomessa janoatte tietoa minusta, viikonlopustani, sekä koulun alkamisesta, ehkä jopa kidutte kuoleman partaalla koska ette ole kuulleet mitään. Toivottavasti kaikki selvisivät hengissä (ja toivottavasti kaikki ymmärtävät ironiaa)! Tässä teille lohdutus (tai kauhistus): aijon kirjoittaa piiiiiitkän tekstin.

Perjantai oli odottelupäivä. Mark ja Sarah lähtivät aamulla lentäen Erieen johonkin picnic tapahtumaan. Minulle kerrottiin, että viettäisin yön jonkun Daven luona. He tulisivat hakemaan jossain vaiheessa iltapäivällä ja veisivät minut seuraavana aamuna "perehdytys"leirille. Noh, siinä sitten odoteltiin. En tiennyt yhtään millon he tulisivat hakemaan, en tiennyt yhtään minne olin menossa, en tiennyt yhtään keitä HE olivat. Kello tuli yksi, kaksi, ja ennen kolmea puhelimeni (Sarahin vanha, jota olen käyttänyt) yhtäkkiä soi. Se oli ensimmäinen kerta kun kukaan soitti minulle täällä ollessa. Menin ihan paniikkiin ja avasin sen (simpukkamalli) tajuamatta että se vastaisi avattaessa. Tuijotin sitä siinä vain hetken typertyneenä, kunnes Olivia käski minua pistämään sen korvalle.

Tottelin ja sanoin jotain epämääräistä. Kävi ilmi, että soittaja oli Darla, Daven vaimo. Hän kertoi, että heidän lapsensa tulisivat hakemaan minua tunnin sisällä ja ilmoittelisivat pian tarkemmasta ajasta. Olin helpottunut, koska nyt tiesin edes vähän enemmän. No siinä sitten kului kuitenkin kaksi tuntia ennen kuin puhelinsoitto hänen tytöiltään tuli. En muista olenko vielä kertonut, mutta minun hostperheeni ainakin on AINA myöhässä. Monet amerikkalaiset ovat. Jos Mark sanoo, että lähdetään 8, saatamme poistua pihasta puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä. Jos hän sanoo tulevansa hakemaan minut kymmenessä minuutissa, menee siinä vähintääkin 20 minuuttia, ellei puoli tuntia. Tietenkin olemme ajoissa silloin, kun on pakko olla.

Jos minun pitäisi kuvailla perjantai-iltaa heidän talossaan yhdellä sanalla, ja sen sanan tulisi olla korrekti, valitsisin "mielenkiintoinen". Voisin käyttää myös ilmaisua "erilainen".

He olivat eeeeerittäin hyvin toimeen tulevia ja sen huomasi heti kun parkkeerasimme auton pihaan. Heidän talonsa oli kerrassaan upea, u-p-e-a. Jos muistan oikein, he sanoivat, että Dave oli suunnitellut ja rakentanut sen. Talo oli kolmessa kerroksessa, suuret parvekkeet ja paviljongit. Piha oli valtava. Harmi etten saanut kuvaa talosta! Tässä näkymää parvekkeelta!

Perus amerikkalaista maissipeltoa ja maaseutua!

Vietin illan Marian ja Marissan kanssa, tyttöjen. Maria on minun ikäiseni ja Marissa on jo collegessa. Tulimme toimeen ihan hyvin, ei siinä mitään, enkä halua sanoa mitään ilkeää. Olemme vain hyvin erilaisia ihmisiä. Vuokrasimme ja katsoimme joka tapauksessa elokuvia. Tai oikeastaan minä katsoin, sillä Maria datasi samalla ja Marissa lähti yläkertaan katsomaan televisiota. Hauska tyttöjen ilta siis! Niimpä menin aikaisin nukkumaan ja nukuin huonosti kun heidän koiransa ulvoi koko yön oveni edessä.

Aamupalalla koin shokin. Söin muroja, joissa oli vaahtokarkkeja.

Siis mitä ihmettä? Vaahtokarkkeja, MUROISSA? Voi kyllä. Nams. Tai sitten ei. Se oli aivan mielettömän makeaa. Pystyin syömään yhden pikku vaahtokarkin suuren kauhallisen tavan muroja ja maidon kanssa. Huh ja voin sanoa että oli hankala saada kaikki syötyä. Se oli niin makeaa, että pureskellessa kivisti hampaita! Ja tätä ne tarjoavat sitten lapsille... Hullua. Joka tapauksessa Dave ja Darla veivät minut sitten leirille aamupalan jälkeen (olimme myöhässä, yllättäen). Heistä minun on pakko sanoa, että he ovat todella ystävällisiä ja mukavia.

Leiri oli todella mukavassa paikassa metsän keskellä. Tapasin siellä kaikki muut vaihto-oppilaat, Carloksen Venetsueelasta, Gabin Chilestä, Camilen ja Giovanen Brasiliasta ja Sakinon Japanista. Lisan ja Magdan olinkin tavannut jo aikaisemmin. Eurooppalaisten ja muualta tulevien vaihtareiden kielitaidossa oli todella suuri ero. Carloksen kanssa pystyi kommunikoimaan, mutta hän olikin sitten Lisan ja Magdan lisäksi ainot. Sakino raukka oli tullut vasta perjantai-iltana maahan ja hän oli aivan sekaisin jetlagista. Sain sen verran selvää, että hän oli opiskellut englantia vain vuoden ja tietenkin joutunut opiskelemaan aivan uuden tavan kirjoittaa! Minusta hän oli todella mukava tyttö ja kyllä sitä vähän kävi sääliksi.

Pääasiassa leirin tapahtumat etenivät Rotaryihmisten puhuessa ja meidän kuunnellessa. Tracey, Ellen, Mel ja Katy kertoivat meille säännöistä, käytännöistä, perinteistä, käyttäytymisestä ja muista asioistaö. Vaikeita asioita, vaikeaa englantia. Minusta tuntui, että vain pieni osa porukasta ymmärsi suurimman osan. En oiken ymmärrä että mitä järkeä siinä oli, koska kaikki tiesivät että vain muutama ymmärtäisi.

Kyllä siellä oli mukavaakin tekemistä. Ihan ensimmäiseksi meillä oli ryhmäytystä. Nimileikkejä ja -pelejä, laulutehtäviä, päättelytehtäviä. Sain lisänimen "the leader". Pakkohan jonkun on alottaa puhuminen kun on ryhmä jolle annetaan yhteinen tehtävä! Meidän piti tasapainoitella jollain laudalla yhdessä ja liikkua niin että se pysyi tasapainossa. Meidän piti ylittää alue roikkuen köyden varassa, auttaen Giovannia jolla oli silmät sidottuna haasteen vuoksi. Se oli hauskaa ja tutustuimme toisiimme hyvin!

Illalla istuimme nuotion ääressä ja grillasimme vaahtokarkkeja. Jos kauhistuitte muroista, niin odottakaapas vain! Sillä ei siinä vielä kaikki, laitoimme ne keksien väliin suklaan kanssa. Se oli aivan mielettömän makeaa. En ymmärrä miten joku pystyi syömään niitä enemmän kuin yhden. Mieletöntä!

Lauantai iltana meni siis melko myöhään ja sunnuntaina jouduimme heräämään 7 kuuntelemaan hieman lisää asioita säännöistä ja käytännöistä. Hienosti kun kaikki oli järjestetty, olimme valmiita kello 10 ja jouduimme istumaan tyhjän panttina kaksi tuntia, ennen kuin hostperheet tulivat ja ruokailimme yhdessä. Pidimme kaikille myöskin yksitellen puheet itsestämme ja maastamme. Olimme valmistelleet ne edellisenä päivänä. Oli kieltämättä aika pelottavaa puhua englanniksi mikrofooniin suuren ihmisjoukon edessä, mutta selviydyin mielestäni ihan hyvin. Lopuksi meillä oli vielä vapaa-aikaa uima-altaalla, jahuu!

Molemmat päivät olivat hyvin pitkiä ja olin uupunut kun tulimme kotiin. Olisin vain halunnut vajota peittoihin ja nukkua monta vuorokautta. Olen vieläkin väsynyt joka päivä. En ole varmaankaan ihan tottunut amerikkalaiseen elämänmenoon. Ehken ikinä totukkaan!

Niin, lepotauko olisi kieltämättä ollut mukava, mutta ehei, meikä aloitti koulun tänään. Herätyskello soi 5.50 ja auto lähti pihasta 6.40. Joku viisas voi siis päätellä että koulu alkaa seitsemältä. Joka aamu. Koska minulla ei ole tämän koulun minuun liittyvistä järjestelyistä mitään hyvää sanottavaa, taidan vain olla hiljaa. Voin sanoa sen verran, että minulle ei oltu tehty lukujärjestystä, eikä laitettu mihinkään luokalle, vaikka paperini oli viety koululle jo ennen viime lukukauden loppua. Ensin istuin ja odotin kansliassa puolitoista tuntia. Sitten pääsin tapaamaan kanslistini ja odotin tunnin kun hän teki minulle lukujärjestystä välillä kysellen ja hihitellen oudoissa paikoissa. Lopulta sain sen kuitenkin tehtyä ja minut saatettiin historian tunnille puoliksi unessa olevien oppilaiden joukkoon.

Minun lukujärjestykseni tulee olemaan samanlainen koko vuoden. Opiskelen samoja aineita joka päivä, tässä järjestyksessä (lihavoidut pakollisia):

1. ympäristötieteet,
2. amerikan historia,
3. luova kirjoittaminen,
4. algebran alkeet (jotka opiskelin seitsemännellä luokalla, eikä kanslisti tietenkään uskonut minua kun yritin saada vähän edistyksellisemmän kurssin),
5. lounas,
6. kuoro,
7. liikunta/valokuvaus
8. englanti (kirjallisuus).

Kaikkien aineiden opettajat vaikuttivat todella mukavilta, tuntuu vaan hassulta sanoa Mrs. Harris, tai Mr. Shusko.

Luova kirjoittaminen ja englanti voivat tuottaa minulle joitakin vaikeuksia. Pitää varmaan alkaa pitää sanakirjaa mukana tunneilla. Mutta ne molemmat ovat todella kiinnostavia, joten uskon pärjääväni kunhan vain jaksan yrittää. Kuoro ja liikunta vaikuttivat todella kivoilta ja sellaisilta tunneilta, joilta luultavasti saan ystäviä. Tavan luokkahuoneessa istuessa ei voi oikein saada ystäviä, koska pitää istua hiljaa ja kuunnella.

Meillä on muuten pukukoodi kouluissa! Hartiat pitää olla peitettynä ja lyhyet shortsit ja hameet ovat kiellettyjä. Farkuissa ei saa olla pienintäkään reikää. Jos sinulla on siis päälläsi neuletakki ja toppi, et saa riisua neuletakkia jos sinulle tulee hiki. Jotkut luokkahuoneet ovat ilmastoimattomia. Sen kun kärvistelet, oijoij miten mukavaa!

Valokuvausta minulla ei ollut vielä. Liikunta on ABC - ja valokuvaus DFG -päivinä. Eli yksinkertaisesti kolme päivää liikuntaa, kolme päivää valokuvausta, sitten taas liikuntaa jne. Järjestely on lomien tai "lumipäivien" takia. Lumipäivät ovat päiviä, jolloin lunta on niin paljon, ettei kaduja ole pystytty auraamaan, eikä kukaan pääse kouluun. Haha, käy minulle! Siis jos ei ole koulua, niin jatketaan siitä kirjaimesta mihin jäätiin näiden aineiden kohdalla. Minusta ihan kätsy juttu kuhan siihen vaan pääsee mukaan!

Välitunteja meillä ei ole laisinkaan. Meillä on kolme minuuttia aikaa siirtyä luokasta toiseen seuraavalle tunnille. Et saa missään nimessä olla myöhässä. Vessassa ei saa käydä tuntien aikana (kolme erikoislupaa saa käyttää joka saman ainaan tunnilla 9 viikon aikana) ja vessassa ei ehdi käydä tuntien välissä. Ainot aika juosta vessaan nopeasti on ruokatunti, joka kestää 45 minuuttia, kuten muutkin tunnit. Ruoan jonotukseen tosin menee reilusti yli puolet ajasta.

Kouluruokahan on täällä erittäin terveellistä ja ravitsevaa. Meillä on joka päivä kolme vaihtoehtoa. Tänään ne olivat jonkinsortin ihmerinkeli, hampurilainen ja kanasalaatti. Minä hihkaisin, että JES! Salaattia! Tämän valitsen ehdottomasti! Olisihan se pitänyt arvata... Ei sitä minun mielestäni salaatiksi voi kutsua jos siinä on parin salaatinlehden lisäksi friteerattuja kanapaloja, ranskalaisia ja juustoraastetta. Ja dippikastiketta sievästi päällesiroteltuna. Kyllä sitä ihan söi, ei se pahaa ollut, mutta vuosi? Vuosi tällaista ruokaa. Saatte tervehtiä pikkuanskua sitten kun tulen kotiin 100 kg isompana... Ainiin, ruoasta pitää siis maksaa vajaa kolme dollaria.

Ensimmäinen päivä oli kaiken kaikkiaan hyvin hämmentävä. Juoksin vain paikasta toiseen ja yritin olla myöhästymättä. Tunsin itseni aika yksinäiseksi, sillä en tuntenut ketään yhdeltäkään tunnilta. Dawn oli sentään samassa ruokailussa minun kanssani niin en joutunut istumaan yksin. Ihmiset kuitenkin suhtautuvat vaihto-oppilaisiin kiinnostuksella ja luulen, että saatoin jo saada ensimmäiset ystävät. Monet ovat kiinnostuneita minusta. Koulussa on kuulemma kaksi muutakin vaihto-oppilasta, jotka ovat tulleet toisten järjestöjen kautta. En ole harmi kyllä tavannut heitä vielä. Muistaakseni toinen oli Norjasta ja toinen jostain Aasian maasta.

Väsymyksen ja hämmennyksen joukosta löytyy myös onnellisuutta, minä ihan nautin opiskelusta. Ja hyvänä puolena, kun koulu kerran alkaa aikaiseen, se myös loppuu hyvissä ajoin. Olemme ulos rakennuksesta joka päivä 2.30 pm ja kotona kolmen maissa. Sitten tosin pitäisi vielä jaksaa tehdä läksyt... Tänään pitää vielä katsoa läpi joukko papereita ja järjestää kaikki aamuksi.

Toivottavasti jaksoitte lukea!

Anniina kiittää.

PS. HALUAN SALMIAKKIA JA SUOMALAISTA SUKLAATA!!! Ja siskon ja maman tekemää herkkuruokaa! :(

Pastan keittämisen jalo taito

Olen tullut siihen tulokseen, että näiden nuorisovaihto-ohjelmien aikana perheet oppivat ja kokevat uutta ihan siinä missä vaihto-oppilaskin. Vaikka he eivät joudukaan aivan uuteen ympäristöön, kulttuuriin, uusien ihmisten keskelle, oppimaan uutta kieltä, he saavat seurata vierestä kun joku muu kokee tämän kaiken. Ja he kokevat vaihto-oppilaan kautta uuden maailman, sillä onhan tämä jostain aivan eri ympäristöstä ja kulttuurista.

Minun tultuani tässä perheessä on alettu syömään ainakin vähän terveellisemmin ja pienempiä annoksia. Kasviksia on otettu mukaan ruokavalioon. Pöydällä on kulho omenia. Minun vuokseni varastosta kaivettiin vanha sähköpiano, jota Theo ja Jaclynkin nyt innokkaasti soittavat. Minusta on ihanaa, miten he ovat ottaneet minut yhdeksi perheen jäsenistä. Kaikkien muiden kuva on kehyksissä yhden hyllyn päällä yläkerrassa, ja nyt he haluavat minunkin kuvan siihen.

Eilen opetin Olivialle miten keitetään pastaa. Uskokaa tai älkää. Me olimme lasten kesken sen illan ja kävikin ilmi, ettei talossa ole mitään ruokaa. Theo tuli (amerikkalaisen) jalkapallon harjoituksista väsyneenä ja oli nälkäinen, muillakin kurni maha. Ensin pengoimme kaapit, eikä sieltä löytynyt oikein mitään muuta hyödyllistä kuin kolme spagettipussia. Minä olin sitä mieltä, että nyt lähdetään kauppaan. Olivia sanoi, että se olisi niin kaukana, ettemme pystyisi kävelemään sinne. Ehdotin, että pyöräillään. Olivia sanoi, että selvähän se, jos haluaa jäädä auton alle.

Täällä ei muuten ihan tosissaan voi kävellä tai pyöräillä oikein missään, sillä kävelyteitä on harvassa, ja jos kävelee maantien reunassa, autot eivät väistä, vaan ihan oikeasti ajavat päälle. Päädyimme sitten keittämään pastaa ja syömään sitä tomaattisen pastakastikkeen kanssa, joka oli myös löytynyt kaapista. Olivialla oli suuri huoli siitä, miten pitkät spagetit mahtuisivat kattilaan kokonaisina. Minua pidettiin nerona kun sain kaikki kattilaan rikkomatta niitä ja vielä sain ne keitettyäkkin. Hurjaa!!

Noh, nyt Skoricin lapset osaavat pastankeiton jalon taidon. Ehkä saan opetettua heille vielä vaikka mitä muita taitoja.

Niin tämä nyt oli vain tälläinen pohdiskeleva teksti, sillä mitään ei ole oikein tapahtunut kahden viimeisen päivän aikana. Olemme viettäneet aikaa Theon kanssa, Markin ja Sarahin ollessa jollain omilla asioillaan, Jaclynin ollessa mummolassa tai isällään, ja Olivian ollessa jalkapalloharjoituksista.

Thaankkkkks

EN IKINÄ KEKSI HYVIÄ OTSIKKOJA

Wuhuuuuu ompas ollu kaksi melko tapahtumarikasta päivää! Tulimme juuri kotiin kampaajalta. Theon, minun ja Sarahin hiukset leikattiin tänään, Jaclynin leikataan huomenna. Sitä ennen olimme Rotarytapaamisessa paikassa nimeltä Laurel Caverns (ketä kiinnostaa, tsekkaa tästä). Markin mukaan se on itäisen USA:n 17. suurin luolasto, en tiedä pitääkö paikkansa. Mutta hienoa siellä kyllä oli!

Eilen täällä oli pieni tulipalo. Sarah oli unohtanut liedelle perunamuusin alun ja se oli syttynyt palamaan. Kukaan ei tajunnut aluksi mitään. Jossain vaiheessa minä menin yläkertaan hakemaan itselleni vettä, ja huomasin että koko huoneisto on yltä päältä savussa. Meinasin tukehtua. Sarah ryntäsi juuri keittiöön sammuttamaan paloa. Katossa oli metrin paksuinen savukerros. Siellä ei pystynyt hengittämään yhtään. Ryntäsin yskien alakertaan kertomaan Olivialle. Henkitorveani poltti enkä saanut happea. Alakerrassa helpotti, vaikka käry oli alkanut levitä sinnekkin.

Tukimme Olivian kanssa huoneemme oven pyyhkeillä, etteivät savu ja haju leviäisi sinne asti. Se ei kuitenkaan auttanut ja pian minun oli pakko rynnätä ulos talosta. Theo, Jaclyn ja hänen kaverinsa Jessica olivat jo ulkona. Tietenkin ulkona satoi. Siinä seisoimme siiten sateessa pari tuntia samalla kun Sarah tuuletti taloa. Minä ja Theo reagoimme siihen pahiten. Meitä oksetti ja pyörrytti. Nyt se on kuitenkin ohi, vaikkei haju ei ole vieläkään kokonaan lähtenyt!

Noniin, tänään menimme siis luolille. Ensin söimme yhdessä (hampurilaisia ja hotdogeja, yllättäen♥) ja sitten poruukka hajaantui. Toiset menivät opastetulle luolakierrokselle ja toiset menivät "kalliokiipeilemään". Minä ja Jaclyn päätimme laskeutua seinämää alas kiikkuen köysien varassa, muiden katsellessa alhaalla. Theo meni kierrokselle. Minua olisi kiinnostanut luolakierroskin, ja olisimme voineetkin mennä sinne myöhemmin, jos meillä ei olisi ollut kampaaja-aikaa.

Ensin kävelimme pimeän, lampuilla valaistun luolaston halki kiipeilypaikalle. Minut laitettiin laskeutumaan ensimmäisenä. Reippaana tyttönä sanoin, että selvähän se, tottakai, miksi ei, ei minua pelota. Silloin en vielä ollut nähny miten korkealta minun piti astua tyhjän päälle.

Ensimmäinen askel oli vaikein. Voin rehellisesti myöntää, että minua pelotti ihan pirusti. Vauhtiin päästyäni se oli melko helppoa ja hauskaa. Nautin siitä kovasti, hurjapää minä kai olen! Silti alas päästessäni tärisin päästä varpaisiin. Oli kuitenkin pakko päästä toisenkin kerran!

Jaclyn oli toisena. Minä olin aivan varma, ettei hän uskaltaisi tulla alas. Jaclyn on aika pelokas lapsi. Hän huolehtii kaikesta ja ajattelee AIVAN LIIKAA. Ja onhan hän vasta kahdeksan. Kun hän tuli alas seinämää, me kaikki olimme mielettömän ylpeitä hänestä, hurrasimme ja taputimme käsiämme.

Jos en ole vielä kertonut, Pennsylvania on mielettömän kaunis osavaltio. Uniontown on laaksossa vuorien vierellä. Puita ja metsää näkyy kaikkialla. Haluaisin päästä metsään kävelemään joku päivä! Tämä ilta alhaalla laaksossa oli niin selkeä ja kirkas, että pystyimme näkemään Pittsburghiin asti. Ja sinne on monen tunnin ajomatka! Minä nautin täällä olosta. Seuraavassa kuvassa vähän maisemaa luolaston ulkopuolelta.

Anniina kiittää. :)

ps. opetin Theon soittamaan pianoa tänään!! Se soittelee Hectorin Mandoliinimiestä (miun lähtöbiisi♥) ihan innoissaan.

apinointia

Olen tullut siihen tulokseen, että amerikkalaiset ajavat hyvin paljon. Vietimme lauantaiaamun ajellen ympäriinsä paikasta toiseen. Pankkiin, viemään Olivia, toiseen pankkiin, koululle, kauppaan, tankkaamaan, toiseen kauppaan, aamupalalle. Mieletöntä... Tänään ajoimme autolla naapuriimme syömään. Ihan hullua!!! Ei voi muuta sanoa.

Minulla on mielettömän hauska viikonloppu. Eilen, lauantai-iltana satoi pitkästä aikaa. Heitin Theolle, että voi kuinka olisi hauskaa mennä ulos hyppimään sateeseen. No Theohan siihen heti, että miksikäs ei. Joten me fiksut menimme ulos sateeseen. Silloin ei vielä satanut kovinkaan paljoa. Juoksimme ympäri taloa ja pompimme lätäköissä, keinuimme, makasimme autotiellä vuorotellen ja kastelimme selkämme kokonaan. Seisoimme pömpeleillä ja poseerasimme ohi ajaville autoille pimeässä. Siinä vaiheessa sade oli jo yltynyt kovaksi, ja olimme aivan litimärkiä. Nauroimme makeasti ja teimme kuperkeikkoja ruoholla. Lyhyesti sanottuna: It was SO much fun. Harmi ettei siitä ole yhtään kuvia! Theo osaa kyllä olla ärsyttävä välillä, mutta hänen kanssaan on hauskaa tehdä kaikkea hullua, mihin kukaan muu ei suostuisi. Hän on minun hostmonkey ja minä olen hänen exchangemonkey.

Sunnuntaiaamuna, eli tänään, menimme taas kirkkoon. Tällä kertaa se oli mielenkiintoisempaa. En tiedä miksi... Ehkä ymmärsin jo enemmän. Kirkon jälkeen lähdimme käymään paikallisella nähtävyydellä, joella nimeltä Ohiopyle (en oo varma kirjotinko oikein). Se oli suuri joki, jossa oli kova virta ja vesiputous.

Jotkut hullut melojat laskivat alas noita putouksia. Seuraavasta kuvasta näette, että tuo putous onkin isompi mitä eka kuvittelisi! (ps. The River Wild)

Kun käveltimme ylöspäin, pääsimme paikalle jossa pystyi kahlaamaan. Minä tietysti syöksyin ensimmäisenä jokeen. Se oli ihanan viileää ja virta tuntu ihanalta jalkoja vasten. Ziggy oli ihan riemuissaan kun pääsi uimaan ja se pärski siellä kun mikäkin vesipeto. Ozzie kävi makaamaan veteen... Minä nautin siitä ihan mielettömästi. Siitä tuli jotenkin oudosti Suomi mieleen.

Oltuamme siellä aikamme ajoimme toiseen paikkaan, joka oli nimeltään Cucumber Falls. Siellä joki oli paljon pienempi ja tuli alas kauniisti kapeassa vesiputouksessa. Ihmiset seuraavassa kuvassa auttavat vähän hahmottamaan putouksen korkeuden. Siellä oli todella kaunista ja olin innoissani kun sain kiipeillä kivillä. Tuli kyllä taas semmonen tunne että olen luonnon lapsi. Olisin voinut jäädä sinne asumaan!

Illalla tosiaan huristelimme vielä autolla naapuriin syömään... Nyt olemme Olivian ja parin hänen kaverinsa kanssa kotona. Minulla on joskus Olivian kavereiden kanssa vähän yksinäinen olo. Olivia ei oikein aina ota minua mukaan juttuihinsa. Sitten jos kysyn mitä tapahtuu, hän vain ignooraa minut. Noh, kai minun vain pitäisi mennä itse mukaan aktiivisemmin. Niin teenkin yleensä, joskus se on vain hankalaa jos on aivan ulkona jutusta eikä kukaan suostu selittämään, että missä mennään.

Nyt mennään katsomaan Avataria jo toista kertaa tällä viikolla! Moro.

Anniina kiittää

Ei ehkä sittenkään jalkapalloa

Heti aluksi pakko sanoa: ei voisi olla vähemmän luova olo. Haluan kuitenkin yrittää väsätä jotain. Väsyttää aivan kamalasti. Täällä tuntuu, että väsyttää koko ajan. Oltuani maassa kohta kaksi viikkoa en voi enää syyttää aikaerorasitusta väsymyksestäni. Olen nukkunut hyvin, vähintään 9 tuntia yössä ja silti tuntuu että en jaksa iltaan asti. Ihmeellistä...

Olen viettänyt tänään erittäin kiireellistä päivää tietokoneeni kanssa. Olen puhunut Skypessä äitini, mummoni ja isäni kanssa, sekä chattaillut monien kavereiden kanssa. Kuten otsikosta voitte ehkä päätellä, jalkapallon pelaaminen ei ole sujunut ihan suunnitelmien mukaan. En ole pystynyt menemään treeneihin tuon ensimmäisen kerran jälkeen, sillä jalkani ovat vaivanneet minua jälleen. Nyt kuitenkin yritämme hoitaa asiaa kuntoon. Eikä siitä sen enempää.

Eilen, keskiviikkona, vietin ihanan illan yksillä Rotaryn kutsuilla. Söimme ravun jalkoja, katkarapua, maissia, pikkuisia makkaroita ja perunoita suoraan pöydältä, käsin. Kokki keitti ne kaikki yhdessä suunnattomassa kattilassa, ja kippasi sitten ruoan suoraan pöytäliinalle. Siitä sitä sitten popsittiin sormin. Pakko sanoa, että se oli aivan mielettömän hyvää! Minulla reippaalla tytöllä ei käynyt mielessäkään nirsoilla, toisin kuin eräillä muilla vaihto-oppilailla, jotka olivat siellä. Tapasin Lisan Itävallasta ja Magdan Puolasta. Oli välillä kiva puhua sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa voi jakaa hyviä ja huonoja mielipiteitä Jenkkilästä! Onneksi en ollut ainoa, jonka mielestä paikallinen hanavesi maistuu aivan järkyttävän pahalta...Viereinen kuva on kyseisiltä kutsuilta.

Lisan ja Magdan mielestä amerikkalainen ruoka on pahaa. Minä en sanoisi niin... Se on erilaista, muttei pahaa. Onhan se epäterveellistä ja rasvaista ja suolaista ja vaikka mitä, mutta sen kanssa on vain elettävä. En minä haluaisi syödä tätä lopun elämääni, mutta kyllä sitä vuoden aina kestää! Ja nuo merenelävät olivat aivan loistavia!

Huomisen ohjelmasta en tiedä vielä paljoakaan. Pääsen ehkä Olivian mukana hänen taidetunneilleen, muistaakseni ne olivat perjantaisin. Yleensäkään en tiedä tulevien päivien ohjelmista ja tapahtumista paljoakaan. Asiat vain tapahtuvat, yhtäkkiä lähdetäänkin ajamaan toiseen kaupunkiin ja ollaan perillä tunnin päästä. Tämän viikon päivät ovat kuitenkin olleet melko rauhallisia, olen lähinnä istunut kotona Sarahin kanssa tai lähtenyt randomisti hänen kyytiinsä, läheiseen ostoskeskukseen tai vaikka käymään koululla. Ei siis mitään erikoista ja silti osaan nauttia täällä olosta! Kuten sanoinkin jollekulle, kyllä minulla on ikävä kotiin, muttei se ole raastavaa ikävää. En minä täältä vielä haluaisi lähteä!

No tulihan nyt sönkötettyä vaikka mitä turhaa.....

Anniina taas.

Ps. tonnikala on hyväääääääääääääääääääääää, varsinkin jos siihen sekottaa vähän majoneesia ja sipulia!! 8)) (thanks minkki♥)

Jalista ja auringonpaistetta...

Tästä lähtien elämäni täyttyy jalkapallolla. Jalkapalloa aamusta iltaan, kello aamuseitseästä kello iltakolmeen. Ihan hullua suoraan sanottuna. Asianhan voisi hoitaa paremminkin, jos minulta kysytään. Odottelua oli yhteensä varmaankin kolme tuntia, jos ruokailuaika lasketaan mukaan. Harjoittelimme vähän aikaa, sitten joimme ja odottelimme kymmenen minuuttia tai enemmän, paahtavan kuumassa auringonpaisteessa. Yhden treenipäivän tulos: ruskettunut pärstä, jumalattoman kipeät jalat, kuolleet lonkat, päänsärky tuosta päättymättömästä auringonpaisteesta, sekä hikiset sukat. En tiedä jääkö plussan puolelle...

Niin, päätin jo ennen tänne tuloa aloittaa jalkapallon pelaamisen, siksi että Oliviakin pelaa. Ostin alesta nappikset kymmenellä eurolla ja pää pystyssä ajattelin, etteivät ne lonkat varmaankaan vaivaa, kannattaahan sitä ainakin kokeilla. Paljoakaan valittamatta päädyn vain toteamaan, että huh huh mitä hommaa tuossa helteessä.

Olin keskiverron huonommalla puolella. Jos joku tuntee minua yhtään, niin voi ehkä päätellä että kyseinen seikka ärsytti minua enemmän kuin vähän. Lohduttaudun sillä, että kaikki muut olivat luultavasti pelanneet vuosia. Minun ainoat kokemukset ovat koulun jalkapallotunneilta yläasteelta. Ei kovinkaan tasokasta... Keskittymistäni auringonpaisteen lisäksi heikensi pelottava valmentaja. Mukavaksihan tuo ihan osoittui sitten kun pidemmälle päästiin, mutta harjoitukset alkoivat hänen osalta sitruuna nenän alla.

Talossa on tällä hetkellä ihanan rauhallista. Saan istua sängylläni ja kuunnella ihanaa musiikkia, tai soittaa pianoa ja laulaa, ilman että kukaan kuulee. Vaikka pidän kovasti Olivian kanssa samassa huoneessa asumisesta, hetken yksinolo tekee hyvää. Olivia ja Theo ovat tämän viikon äitinsä luona. Oliviaa näen kuitenkin joka päivä jalkapalloharjoituksissa. Jaclyn on myös poissa tämän illan, isänsä luona. Kun tulin harjoituksista, sain olla kaksi tuntia talossa aivan yksin. Se tuntui oudolta, kun on tottunut siihen että Olivia istuu koko ajan tuossa vieressä omalla sängyllään ja Jaclyn ja Theo ramppaavat meidän huoneessa vähän väliä.

Sarah tuli vähän aikaa sitten ja Mark tulee jonkin ajan kuluttua päästyä töistä. Sitten menemme kolmistaan johonkin ravintolaan syömään.

Thanksssss

Kuvassa äitin antama muumityynyliinä, Juuliapina ja perheen minulle antama mielettömän pehmeä ja ihana hauva, jolle en ole vielä keksinyt sopivaa nimeä. Ehdotuksia?

ps. Huomenna herätys kuudelta. ♥♥♥♥♥

Elämä jatkuu

Todistaakseni, etten ole laiska blogin kirjoittaja, on minun ilmeisesti otettava itseäni niskasta kiinni ja luotava jotain järkevää. Niin paljon on tapahtunut niin pienessä ajassa. Lauantaina oli juhlat, jossa juhlimme Olivian syntymäpäivää (joka oli muutama viikko sitten) ja minun tänne tuloa. Täällä oli muutaman kymmentä ihmistä, nuoria ja vanhempia ja sanoin noin miljoonaviisisataatuhattakaksikymmentäneljäkymmentäseitsemän kertaa "Hello, nice to meet you, I'm fine, how are you..." Mark grillasi loistavaa ruokaa ja kaikki söivät ja joivat. Minulla oli hauskaa, vaikka päivä olikin pitkä. Tältä näyttää minun uusi talo:

Sunnuntaiaamuna lähdimme kirkkoon. Ensin meillä oli sunnuntaikoulua tunti, sen jälkeen ihmiset lauloivat kirkossa riemukkaita lauluja. Lopuksi kuuntelimme pastoria, jolla oli hyvin paljon sanottavaa. Minun oli vaikea keskittyä, koska en ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä sanottiin. Jos en tajua tiettyjä sanoja lauseesta, merkitys jää ymmärtämättä. Onneksi niin ei käy kovin usein. Vaikeinta minulle on se, jos en pysty selittämään jotain asiaa, koska en tiedä avainsanoja. Se on turhauttavaa. Minä kun olen aivan kun tuo pastori. Minulla on paljon sanottavaa maailmalle. Toinen vaikea asia on, kun ympärillä on hälyä, musiikkia ja paljon ihmisiä. Silloin minun on vaikea kuulla ja ymmärtää minulle suunnattua puhetta. Onhan tässä onneksi vielä vuosi aikaa oppia....

Kirkon jälkeen menimme picnic -juhliin eräiden tuttujen luokse. Noita kutsuja tuntuu olevan aika paljon ja yleensä ruoka on sama: hampurilaisia, joihin on paistettu pihvit, ja hot dogeja, johon on paistettu makkarat. Lisäksi joitakin lisukkeita. Kyllä sitä kerran tai kaksi jaksaa syödä, mutta kolmas ja neljäs voi tehdä tiukkaa...

Jotta aika ei vain kävisi pitkäksi menimme sinä iltana vielä katsomaan baseball peliä. Elämäni ensimmäistä baseball peliä. Loppujen lopuksi, lukuisten ihmisten yritettyä selittää minulle että miten sitä pelataan, ymmärsin, että se on hyvinkin samanlaista kun pesäpallo. Palloa lyödään ja sitten juostaan. Pelaajat vaan näyttävät typerämmiltä asuissaan!

Meille kerrottiin koulutuksissa, ettei jenkeillä ole kännyköitä, he eivät ymmärrä sarkasmia, ja jos ottaa tatuoinnin, se tarkoittaa että on joko merirosvo tai rikollinen. Kaikille tiedoksi: kaikilla amerikkalaisilla on kännykät. KAIKILLA ihmisillä, ketä olen tähän mennessä tavannut, on ollut kännykkä, vieläpä hieno sellainen. He myös ymmärtävät sarkasmia paremmin kuin loistavasti ja olen tavannut fiksuja, sivistyneitä aikuisia ihmisiä, joilla on tatuointi.

Tältä näyttää minun perheeni! ;D Sarah, Theo, minä, Mark, Jaclyn ja Olivia. Voitte vain kuvitella miten loistavasti sovin tänne.... They're all crazy, just like me! (ja kuviahan kannattaa edelleen klikkailla jos haluaa nähdä ne isompana)

Jos jotakuta kiinnostaa nähdä lisää kuvia, niin niitä on eeerittäin paljon facebookissa. :)

Anniina kiittää.

Näin Ameriikassa

Heippa kaikki, kirjoittelen taas pienen tauon jälkeen. En ole ehtinyt nyt kirjoittaa, kun täällä on ollut niin kiireistä koko ajan. Skoricit ovat hyvin kiireisiä ihmisiä! Koko ajan on jotain menoa tai tekemistä. Minä nautin siitä, sillä silloin koti-ikävä ei ehdi iskeä.

Minulla on paljon parempi olo kuin New Yorkissa, sillä nyt olen kotona. Tämä on minun kotini ja se tuntuu hyvältä. Jos minulle tulee jotain huolia, voin heti jakaa ne muiden kanssa ja saan tukea. Kaikki täällä välittävät minusta ja minä välitän heistä. Tämä tuntuu jo perheeltä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että unohtaisin teidät rakkaat siellä koti Suomessa!!

Lyhyesti:

Mark on hauska ja äänekäs.

Sarah on huolehtivainen ja ihana.

Olivia on mukava ja ystävällinen.

Theo on energinen ja nauravainen.

Jaclyn on suloinen ja pikkuinen.

Rakastan heitä kaikkia! Sarah oli laittanut minulle ihanan huoneen valmiiksi. Olen siis samassa huoneessa Olivian kanssa. Vaikka aluksi vierastin ajatusta, nyt se tuntuu kivalta. Kun joku on lähellä, ei tule yksinäinen olo. Ja jos haluan omaa aikaa, voin vain sanoa hänelle, että haluaisin olla hetken yksin. Hän voi tehdä saman minulle! Ymmärrämme Olivian kanssa mielestäni toisiamme loistavasti. Meillä on hauskaa koko ajan. Minusta on ihanaa kun hän on niin ystävällinen koko ajan. Amerikkalaiset hymyilevät ja kiittävät paljon, sen olen huomannut.

Noniin, asia josta varmaan kaikki haluavat kuulla. Ruoka. Kyllä, se on paljon epäterveellisempää kuin Suomessa. Tässä perheessä ei käytetä paljon pekonia, mutta paistettua kananmunaa on ollut joka aamu. Lounaan/päivällisen syömme vaihtelevasti kotona tai ulkona jossain ravintolassa. Minusta on ihanaa, että Sarah on minun vuokseni yrittänyt tehdä terveellisempää ruokaa ja pienempiä annoksia! He ottavat minut huomioon joka asiassa.

Mark sanoi heti ensimmäisenä päivänä hienoon ravintolaan mennessämme suunnilleen että: Meillä ei ole paljon rahaa, mutta kai sitä ihmisen pitää saada syödäkseen! Niin... kyllähän minä ymmärrän. Perheellä on iso talo, kolme upouutta autoa, kaikilla iPhonet, paljon vaatteita ja lapsilla käteistä melkoisesti. Kaikilla naapuruston "lapsilla", kuten he sanoisivat on hieno, OMA auto. Menimme Olivian kaverin Dawnin kyydissä jäätelöille yhtenä päivänä ja voin sanoa: se ei ollut mikään vanha lada.

Englannin puhuminen ei ole ollut minulle ongelma. Joskus en pysty selittämään jotain asiaa, kun en tiedä avainsanoja, ja sillon turhaudun helposti. Mutta muuten pärjään melko hyvin! Suomi ja englanti tosin sekoittuvat vähän liian helposti. Nyt kun olen kirjoittanut blogiini suomeksi, on englanti taas vaikeaa. Se on ärsyttävää!!

Mark kantoi eilen varastosta minua varten sähköpianon ja kitaran! Eilen soittelin vähän pianoa ja nämä kovasti yrittivät väittää että olen hyvä. Sitten Mark onnistui houkuttelemaan minut soittamaan ja laulamaan Amazing Gracen hänen kanssaan. Se oli kivaaaaaaaaaa! Mark on tosi hyvä, se laulaa kirkossakin ja käy harjoittelemassa.

Niin, elämä täällä on pyörähtänyt käyntiin aika loistavasti. Jos joku ihmettelee miksen kirjoita koulusta, se johtuu vain siitä, että se ei ole vielä alkanut. Hihi, joten meikällä on vielä kolmen viikon loma!

Noniin, enköhän ole istunut tietokoneella jo ihan tarpeeksi. Toivottavasti Suomessa menee hyvin! Rakastan teitä!

Anniina

THE CITY OF BLINDING LIGHTS

Monet ihmiset sanovat, että New York on heidän unelmiensa kaupunki. He sanovat rakastavansa sitä miten kaupunki elää, hengittää ja sykkii aamusta iltaan ja yöhön. He rakastavat ihmisiä, liikennettä ja kaupungin ääniä. Niin, ainahan sitä voi sanoa, mutta totuutta ei voi tietää, ennen kun on itse täällä. Ei sitä voi arvata, ei mitenkään aavistaa. Varsinkin kun asuu pikkukaupungissa. New York on jotain ihmeellistä, upeaa ja hirvittävää.

Tämä kaupunki elää aivan omaa elämäänsä. Valvottuani 22 tuntia yhtä mittaa, oli ensivaikutelmani ehkä todellisuudesta poikkeava. Kävelimme kaupungilla yhden tytön kanssa, johon olin ystävystynyt aiemmin. Minä kuljin eteenpäin ja ihmettelin. Otin valokuvia, katsoin ihmisiä. Kiirettä, melua, keltaisia takseja, vilkkuvia valoja sekä huutavia, vihaisia, itkeviä, nauravia, kerjääviä, tympiintyneitä, kiireisiä ihmisiä. Äitejä pikkulastensa kanssa, suloisia tummaihoisia pikkupoikia. Ja siinä tuntee olonsa niin pieneksi, yksinäiseksi ja pelokkaaksi.

Ensimmäinen ajatus oli WAU. Toinen ajatus oli ’En kuulu tähän kaupunkiin’. Sen pitemmälle en tainnutkaan päästä kun väsytti niin pirusti.

Toisena päivänä New Yorkissa meillä oli kiertoajelu Manhattanilla, johon olin hieman pettynyt. Kiersimme nähtävyyksiä kolme tuntia bussilla ja pysähdyimme kuvaamaan vain kolme kertaa ja silloinkin hyvin outoihin paikkoihin. Olisin mielelläni saanut parempia kuvia silloista ja merkittävistä rakennuksista, kuten oikeustalosta, mutta niiden ohi ajoimme vain nopeasti.

Ennen Billy Elliot –musikaalia kävimme shoppailemassa tyttöjen kanssa. Minua ei huvittanut. Väsytti, ulkona oli kuuma (+30 ja siihen päälle vielä autojen pakokaasut ja seisova ilma) ja sisällä rakennuksissa kylmä. Macy’s tavaratalo oli valtava. Aivan valtava. Yhden korttelin kokoinen. Onneksi täällä on selvät kadut niin ei voi eksyä, vaikka tulisikin väärältä puolelta ulos. Joka tapauksessa käytin tilanteen hyväkseni ja tulin hotellille rauhoittumaan hetkeksi yksikseni. Huonetoverini on mukava, kuten muutkin nuoret, mutta minä kaipaan omaa rauhaa. Olisin kaupungillakin paljon mieluummin yksin. Saisin kulkea omaa tahtia ja katsella haluamiani asioita, pysähdellen valokuvaamaan mielenkiintoisia kohteita. Tietenkin se seisoo säännöissä ettei ketään saa jättää yksin. Siitä muistutettiin tarpeettoman moneen otteeseen.

En voi väittää, ettei minulla olisi välillä kuolettavan ikävä kotiin jo nyt. En anna itselleni lupaa ajatella sitä, niin selviän melko hyvin. Jos rypisin itsesäälissä koko ajan, koko kokemus menisi pilalle.

Broadway musikaali oli kokemus erikseen. Se oli kerrassaan aivan mahtava. En ole ikinä kokenut mitään samankaltaista. Se todella oli asia, jonka haluaisin kokea uudestaan. Mamma Mia! olisi tietenkin ollut aivan mahtava mutta Billy Elliotkin sai minut lumoihinsa. Mieletöntä. En osaa oikein sanoa muuta.

Niin, siinä se New York sitten olikin oikeastaan.

Ainiin, en meinannut päästä maahan. Viisumipaperi, joka tarvittiin tullissa, oli ruumassa olleessa matkalaukussani. Jonottaessamme tajusin, että muilla on kädessään paperi, jota minulla ei ole. Muistin, että lähtiessä äiti oli sanonut, että tämä olisi ehkä hyvä olla mukana, ja laittanut sen tärkeiden papereiden kansioon, joka ei tietenkään ollut käsimatkatavaroissa. Minulle iski paniikki. Etsin saattajamme ja huomasin, että porukassa oli pari muutakin, joilla ei ollut paperia ollenkaan, tai se oli jossakin matkatavaroissa, jotka siis odottivat porttien toisella puolella. Virkailija neuvotteli hetken saattajamme kanssa. Paikalle ilmestyi nainen, joka sanoi (karkeasti suomennettuna): ”Jos he sanovat, että heillä on paperit, anna heille mahdollisuus etsiä ne. Jos niitä ei ole, lähetä takaisin Suomeen.”

Siinä vaiheessa minulle alkoi iskeä paniikki. Voiluojavoiluojavoiluoja. Entä jos en pääse maahan? Entä jos joudun heti takaisin Suomeen? Onneksi muut ottivat rauhallisesti. Heti kun pääsin, ryntäsin etsimään papereitani. Ensin oli löydettävä matkalaukut. Rukoilin, että ne olisivat siellä. Pienen etsimisen jälkeen löysin laukun ja kädet täristen rupesin etsimään kansiota. Voitte uskoa, että helpotus oli valtava kun sain nuo paperit käsiini. Menin heti selvittämään asian virkailijan kanssa, joka oli erittäin ystävällinen. Hän tokaisi vielä lopuksi, että ”Take it easy, it’s okay. Next time you’ll remember this.”

Lopulta saattajat saivat maahan senkin pojan, joka oli unohtanut paperinsa kotiin. Rotarymerkki tekee ihmeitä. Mutta kyllä siinä kerkisi tulla jo hieman hätä.

Tiistaina saavuin perheeseeni, taas mutkien kautta (lento oli reilut kaksi tuntia myöhässä). Vastassa oli hurja positiivinen yllätys. Nämä ihmiset ovat aivan mahtavia! He tuntuvat oikeasti olevan iloisia siitä että olen täällä ja ovat laittaneet minulle kaikkea ihanaa valmiiksi. Niin mieletöntä! Olen todella helpottunut, iloinen ja väsynyt. Nyt tekisi mieli vain mennä nukkumaan ja kertoa perheestäni lisää myöhemmin ja niin taidankin tehdä (heräsin aamulla neljältä viiden tunnin yöunien jälkeen).

Ja kuvia klikkaaallahan ne saa isommaksi....

Anniina kiittää.

Unia. ZZZzzzzZZZzzzzZzzz.......

Itkettää...

Jos toissapäivänä oli pinssipiirit, niin tänään on ollut itkupiirit. Ihana, kiireinen, surullinen ja stressaava päivä on takana. En osaa oikein sanoa muuta, sillä olen väsynyt, sekaisin ja itkuinen. Kyllä se vaan on ihan fakta, että lähteminen tulee olemaan aivan mielettömän vaikeaa. En pysty vieläkään käsittämään sitä.

Toisiin aiheisiin. Kävin tänään Juulin kanssa syömässä. Hän tarjosi minulle ruoan ja antoi läksijäislahjaksi Juuli-apinan. Söpö pehmoapina, josta varmasti tulen muistamaan rakkaan ystäväni.

Kotona odottikin pakkausta ja stressiä. Sain pari minihermoromahdusta ja useita itkukohtauksia. Me kaikki itkimme kuorossa. Minulle tulee niin ikävä kaikkia!

Emilia oli leiponut minulle läksijäiskakun ja voin sanoa, että se maistui aivan yhtä herkulliselta, miltä näyttikin.

Niin, lopulta saimme pakattua ja nyt pitäisi olla kaikki mukana. Toivotaan parasta. Huomenna lähdemme viiden aikoihin ajamaan kohti Lahtea. Jos en enää kirjoita huomenna, niin kuulette minusta seuraavan kerran sitten, kun olen jo Pennsylvaniassa hostperheessäni. Sillon kerron varmasti New Yorkin maaohjelmasta, lennoista ja ikäväitkukohtauksistani.

Anniina kiittää.

pinssitalkoot ja matkalaukut edes esille -operaatio.

Tänään tein sen. Minä pystyin siihen. Vaikka se vaatikin suuria henkisiä (nosta se takamus penkistä ja hae ne matkalaukut), sekä fyysisiä (ne matkalaukut on painavia raahata portaat ylös) ponnisteluja. Se on nyt virallisesti aloitettu. Pakkaaminen nimittäin. Saimme mamman kanssa myös talvitavaraa, sekä muuta mukavaa pakattua.

Tätä ennen olin kuitenkin osallistunut paljon isompaan koitokseen, nimittäin pinssitalkoisiin.

Minä, äiti, Emilia, Juuli, Baba (mummoni) ja Didi (ukkini) saimme yhdessä aikaan valkoisesta huopalevystä, sinisestä kohoväristä ja hakaneuloista, neulan, langan, käsien ja saksien avulla 150 pinssiä. Aika mieletöntä. Siihen toki menikin miltei 4 tuntia... Iso urakka se oli ja ihan mukavakin porukalla tehtynä. Yksin olisin tehnyt niitä koko kesän ja jatkanut vielä vuoden läpi. Hieman liioiteltuna. :-----)

Oikeasti se ei ollut ihan niin rasittavaa ja tylsää, kuin mitä kuva antaa ymmärtää. Vaativaa se kuitenkin oli, (nm. pitänyt neulaa kädessä viimeksi ala-asteella)! Ja hienoja niistä kyllä tuli! Alapuoleisessa kuvassa ei ole vielä kaikki valmiina.

Illalla kävimme Fransmannissa syömässä koko perheen voimin melkein samalla porukalla. Juuli ainoastaan lähti, ja iskä ja Mimmi liittyivät meidän seuraamme. Se taisi olla viimeinen ateria tuolla porukalla hyvin pitkään aikaan. Olinkohan ainut, jonka mielestä se tuntui aivan normaalilta aterialta? En vain taida tajuta, että olen oikeasti lähdössä... Ihan mieletöntä. Kolme yötä kotona Marjalassa ja yksi Lahdessa. Sitten se on byebye koti, perhe, ystävät, Joensuu ja Suomi.

Loppuun vielä siskokultapossukuva♥

Anniina kiittää.

Alle viikko.

Oli ihan pakko kirjoittaa ihan vain sen takia. Alle viikko. Oikeastaan seitsemän päivää, jos nyt tämä päivä lasketaan mukaan, mutta kellohan on jo kuusi illalla että ei sitä voi laskea! Kuusi päivää siis.

Tänään olen edistynyt hieman lähdön ja pakkauksen suhteen. Tein rakkaan mummoni kanssa listaa mukaan tarvittavista tavaroista, lähtöä ennen muistettavista asioista, sekä perheelle ostettavista tuliaisista. Aikamoinen lista tulikin, huhhuh. Nyt pitäisi valita matkalaukku ja rueta etsimään noita tavaroita lähtövalmiiksi. Siinä voikin olla melkoinen homma.

Huomenna lähdemme kaupunkiin hankkimaan (tai ainakin yrittämään hankkia) tarvittavat asiat. Pinssit ovat vielä tekemättä. Rotareilla on tapa, että vaihto-oppilaat kiinnittävät jakkuunsa Suomi -pinssejä. Ne voi joko ostaa, tai tehdä itse. Minä ajattelin, että halvemmaksihan se tulee jos itse tekee, ja ei kai siinä nyt niin kovin iso homma voi olla. Pinssitalkoot on siis pidettävä joku päivä. Sitten kun jossain kohtaa toisen Rotaryn vaihto-oppilaan, niin hänen kanssaan vaihdetaan pinssejä. Minusta ihan hauska juttu!

Lisäksi meillä on huomenna aika pankkiin, jossa vaihdetaan hieman euroja dollareiksi. Kiireinen päivä siis tulossa. Jos sitä huomenna saisi sen pakkaamisenkin aloiteltua!

Anniina kiittää.

ps. alle viikko