panicpanicpanic

Voi luoja, nytkö se lähtöpaniikki alkaa iskeä? Ensimmäinen isku tuli viime keskiviikkoyönä, ja kova olikin. Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista varoitusta tajusin, että olen lähdössä vuodeksi pois, ja lähtö on REILUN VIIKON PÄÄSTÄ. Makasin selälläni jähmettyneenä sängyssäni ja ajattelin vain voiluojavoiluojavoiluoja.

Voi luoja miten kova ikävä minulle tulee kaikkia ihmisiä. Ystäviä, perhettä, sukulaisia, rakkaitani.

Voi luoja miten kova ikävä minulle tulee Suomea, Joensuuta, Marjalaa. Tuopanjokea.

Voi luoja miten yksin tulen olemaan suuressa maailmassa, tuntematta ketään, pystymättä puhumaan suomea, joutuen uuteen, ISOON kouluun, aivan vieraiden ihmisten keskelle. Joutuen muuttamaan käyttäytymistapoja, sopeutumaan kulttuuriin ja sikäläiseen elämäntapaan.

Tästä voisi joku jopa kuvitella, etten halua lähteä. Väärin. Haluan minä, minusta vain tuntuu, etten ole valmis vielä. Toisaalta en luultavasti tule ikinä tätä valmiimaksi. Ja kun katsoo kolikon toiselle puolelle, niin tapaan uusia ihmisiä ja saan uusia ystäviä. Opin uuden kielen. Itsenäistyn, opin huolehtimaan paremmin omista asioistani ja opin ottamaan vastuuta. Saan siis vuoden aikana mielettömän suuren, rankan, mahtavan, kamalan ja ihanan elämänkoulun, joka varmasti valmistaa minua tulevaan elämään paremmin kuin mikään muu. Silti lähteminen tuntuu aika kamalalta.

Niin. Lähtöön on kahdeksan päivää. Hui. Oikeastaan seitsemän, sillä lähdemme ajamaan Etelä-Suomea päin jo perjantaina. Yövymme iskän kämpillä Lahdessa ja lauantai-iltapäivänä lähtee lento New Yorkiin Helsinki-Vantaan lentokentältä.

Eilen minulla oli viisumihaastattelu Helsingin USA:n suurlähetystössä. Olin koko aamun aivan paniikissa, pelkäsin, että minulta puuttuisi joku tärkeä paperi ja sitten he suuttuisivat minulle ja sitten he lähettäisivät minut kotiin suoraan ja sitten en pääsisikään lähtemään ollenkaan ja sitten olisin hyvin surullinen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ensin odottelin puoli tuntia Suomen trooppisessa kelissä ja auringonpaisteessa. Tuntui samalta kun olisi hengittänyt ilmaa Intiassa. Kuumaa ja kosteaa. Toivottavasti Pennsylvaniassa ei ole yhtä kuuma kun täällä POHJOISESSA. Kylmä kotosuomi on muuttunut viidakkoilmasoiseksi.

Joka tapauksessa, odoteltuani pääsin kävelemään metallinpaljastuskoneiden läpi. Laukussani oli jotain metallista, ainiin, se ase jolla tulin valloittamaan suurlähetystön itselleni. Eihän toki, USB-johtohan se siellä vain piippaili. Pääsin jatkamaan matkaa, ja ah kuinka ollakkaan, päädyin kuumaan, tupaten täynnä olevaan huoneeseen odottelemaan vuoroani. Annoin paperini virkailijalle ja huokaisin helpotuksesta, sillä kaikki tarvittava oli mukana. Kirjoitin hermostuksissani päivämäärän väärin. 29th August. Ups. He ottivat minulta sormenjäljet, ja sitten eikun odottelemaan nihkeälle sohvalle. Tässä vaiheessa sydämeni oli jo lakannut koputtelun rintakehääni vasten ja olin melko rauhallinen. Tunnin, TUNNIN, odottelun jälkeen pääsin haastateltavaksi. Panikoimani englanninkielinen haastattelu kesti ehkä 2 minuuttia. Vaikein kysymys joka minulle esitettiin oli varmaan: "How are you?". Selvisin siitä kunnialla. "Fine."

Nyt täytyy enään pitää peukkuja pystyssä, että viisumi ehtii tulemaan ajoissa. Toivotaan parasta.

Anniina kiittää.

Ensimmäinen perheeni

Nyt on hyvä paikka jatkaa kertomalla ensimmäisestä perheestäni, sillä lähtöön on tasan 3o päivää! Enää vajaa kuukausi, ihan hullua....

Aivan ensin voisin selittää, miksi puhun ensimmäisestä perheestä. Rotareiden kautta kun nyt olen menossa, minulla tulee olemaan useampia perheitä. En vielä tiedä kuinka monta, mutta luku on keskimäärin kolme ja vaihtelee yhdestä viiteen. Minusta kaksi tai kolme perhettä olisi hyvä.

Ensimmäiseen perheeseeni kuuluu vanhempien (Sarah & Mark) lisäksi kolme lasta. Olivia on 16, eli minun ikäiseni, Theo on 13 ja nuorimmainen, Jacklyn on vasta 8 vuotias. He kertoivat itsestään minulle ja minusta kaikki kuullostaa loistavalta. Kaikki lapset ovat urheilullisia ja Olivia ja Theo pelaavat jalkapalloa. Olivia jopa pyysi minua liittymään heidän koulunsa jalkapallojoukkueeseen. Minä tietenkin olin aivan innoissani! Tutustuisin ihmisiin ja saisin kavereita joukkueen kautta, sekä saisin liikuntaa ja näin pystyisin pitämään itseni edes jonkinlaisessa kunnossa tässä hampurilaisten maassa.

Mark ja Sarah vaikuttavat myös todella mukavilta. Sarah on se, joka on lähettänyt minulle sähköpostia. Lisäksi olemme viestitelleen Olivian kanssa Facebookissa. Heidän perheeseen kuuluu viiden henkilön lisäksi kaksi labradorinnoutajaa, mikä oli minulle helpotus. Meilläkin on kaksi koiraa, ja noita karvaisia otuksia olisi tullut vielä hurjempi ikävä, ellei isäntäperheessäkin olisi ollut rapsuteltavia.

Perhe siis vaikuttaa tosiaan kaikin puolin aivan mahtavalta, enkä malttaisi odottaa heidän näkemistään. Toivottavasti he ovat yhtä kivoja miltä vaikuttavat...

Anniina kiittää.

Jostainhan se pitää matkablogi aloittaa ja tämä blogi alkoi siitä aurinkoisesta päivästä, jolloin sain Guarantee Formit postissa kotiini. Aamulla tallustelin postilaatikolle (homma jonka äitini yleensä hoitaa, sinä aamuna vain MINÄ satuin tekemään sen) ja sieltä löytyi suuri kirjekuori. Niille jotka eivät tiedä niin voin selittää hieman enemmän. Guarantee Forms = paperisota vieraalla kielellä. Thank God olen menossa Amerikkaan.

Ensimmäinen paperisota käytiin läpi -09 syksyllä, kun täytimme äitimme kanssa vaihto-oppilashakemuksia yötä myöten. Oikeasti kaikki alkoi paljon sitä ennen, unelmasta. Olin aina halunnut vaihto-oppilaaksi ja olin ajatellut sitä enemmän yläaste ajoilta asti. Siinä vaiheessa se oli tietenkin vain unelma, mutta aloitin kuitenkin säästämisen, jos sitä kävisi hyvä tuuri...

Lukion aloitettuani alkoi tapahtua. Pohdimme perheeni kanssa asiaa hieman lisää ja mietimme eri vaihtoehtoja. Päätimme, että haen vaihtariksi Rotareiden kautta. Olen tyytyväinen päätökseen.

Tässä vaiheessa voisin kertoa vähän lisää. Olen 16 vuotias, lukion ensimmäisen luokan läpi kahlannut tyttö. Rakastan taidetta, musiikkia ja kirjoittamista. Siksi matkablogin pitäminen oli minulle alusta asti selvä asia. Samalla kuin minä saisin kertoa kokemuksistani uudessa maassa, kulttuurissa ja ympäristössä, saisivat sukulaiset, tutut ja ystäväni kuulla minusta usein. Loistavaa!

Noniin, olen siis menossa USA:han, Pennsylvanian osavaltioon, pieneen Uniontown -nimiseen paikkaan, noin 100 kilometria suurkaupunki Pittsburghista (hienosti ympyröity kartalta).

Minulle tämä sopii loistavasti, sillä en olisi viihtynyt missään kuumemmassa paikassa, ja Pennsylvaniasta on kuulemma loistavat matkayhteydet moniin mielenkiintoisiin paikkoihin. Minulle jo kerrottiin, että voisin ehkä vierailla New Yorkissa (enemmänkin kuin kolme ensimmäistä päivää Maaohjelmaleirillä), Washington DC:ssä ja Kanadan puolella. SOPII!

Maana USA oli aina ollut yksi vaihtoehdoista. Rotareitten hakemuksessa sai listata kolme maata ja minä valitsin USA:n, Kanadan ja Austraalian. Maiden ehtoina oli se, että ne olisivat tarpeeksi kaukana (hahah en TODELLAKAAN tiedä miksi se oli silloin tärkeää), ja että niissä puhuttaisiin englantia. Englanti on se kieli, jonka haluaisin sujuvaksi ja kielen oppiminenkin oli yksi vaihtoon lähtemisen innoittajista.

Jottei ensimmäisestä tekstistä tulisi liian pitkä, lopetan tähän ja kerron perheestäni seuraavalla kerralla! Toivottavasti jaksatte lukea paljon ja kommentoida sitä enemmän.

Anniina kiittää.

ps. kuva on Pittsburghista :)