Voi luoja, nytkö se lähtöpaniikki alkaa iskeä? Ensimmäinen isku tuli viime keskiviikkoyönä, ja kova olikin. Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista varoitusta tajusin, että olen lähdössä vuodeksi pois, ja lähtö on REILUN VIIKON PÄÄSTÄ. Makasin selälläni jähmettyneenä sängyssäni ja ajattelin vain voiluojavoiluojavoiluoja.
Voi luoja miten kova ikävä minulle tulee kaikkia ihmisiä. Ystäviä, perhettä, sukulaisia, rakkaitani.
Voi luoja miten kova ikävä minulle tulee Suomea, Joensuuta, Marjalaa. Tuopanjokea.
Voi luoja miten yksin tulen olemaan suuressa maailmassa, tuntematta ketään, pystymättä puhumaan suomea, joutuen uuteen, ISOON kouluun, aivan vieraiden ihmisten keskelle. Joutuen muuttamaan käyttäytymistapoja, sopeutumaan kulttuuriin ja sikäläiseen elämäntapaan.
Tästä voisi joku jopa kuvitella, etten halua lähteä. Väärin. Haluan minä, minusta vain tuntuu, etten ole valmis vielä. Toisaalta en luultavasti tule ikinä tätä valmiimaksi. Ja kun katsoo kolikon toiselle puolelle, niin tapaan uusia ihmisiä ja saan uusia ystäviä. Opin uuden kielen. Itsenäistyn, opin huolehtimaan paremmin omista asioistani ja opin ottamaan vastuuta. Saan siis vuoden aikana mielettömän suuren, rankan, mahtavan, kamalan ja ihanan elämänkoulun, joka varmasti valmistaa minua tulevaan elämään paremmin kuin mikään muu. Silti lähteminen tuntuu aika kamalalta.
Niin. Lähtöön on kahdeksan päivää. Hui. Oikeastaan seitsemän, sillä lähdemme ajamaan Etelä-Suomea päin jo perjantaina. Yövymme iskän kämpillä Lahdessa ja lauantai-iltapäivänä lähtee lento New Yorkiin Helsinki-Vantaan lentokentältä.
Eilen minulla oli viisumihaastattelu Helsingin USA:n suurlähetystössä. Olin koko aamun aivan paniikissa, pelkäsin, että minulta puuttuisi joku tärkeä paperi ja sitten he suuttuisivat minulle ja sitten he lähettäisivät minut kotiin suoraan ja sitten en pääsisikään lähtemään ollenkaan ja sitten olisin hyvin surullinen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ensin odottelin puoli tuntia Suomen trooppisessa kelissä ja auringonpaisteessa. Tuntui samalta kun olisi hengittänyt ilmaa Intiassa. Kuumaa ja kosteaa. Toivottavasti Pennsylvaniassa ei ole yhtä kuuma kun täällä POHJOISESSA. Kylmä kotosuomi on muuttunut viidakkoilmasoiseksi.
Joka tapauksessa, odoteltuani pääsin kävelemään metallinpaljastuskoneiden läpi. Laukussani oli jotain metallista, ainiin, se ase jolla tulin valloittamaan suurlähetystön itselleni. Eihän toki, USB-johtohan se siellä vain piippaili. Pääsin jatkamaan matkaa, ja ah kuinka ollakkaan, päädyin kuumaan, tupaten täynnä olevaan huoneeseen odottelemaan vuoroani. Annoin paperini virkailijalle ja huokaisin helpotuksesta, sillä kaikki tarvittava oli mukana. Kirjoitin hermostuksissani päivämäärän väärin. 29th August. Ups. He ottivat minulta sormenjäljet, ja sitten eikun odottelemaan nihkeälle sohvalle. Tässä vaiheessa sydämeni oli jo lakannut koputtelun rintakehääni vasten ja olin melko rauhallinen. Tunnin, TUNNIN, odottelun jälkeen pääsin haastateltavaksi. Panikoimani englanninkielinen haastattelu kesti ehkä 2 minuuttia. Vaikein kysymys joka minulle esitettiin oli varmaan: "How are you?". Selvisin siitä kunnialla. "Fine."
Nyt täytyy enään pitää peukkuja pystyssä, että viisumi ehtii tulemaan ajoissa. Toivotaan parasta.
Anniina kiittää.
